Asiakirjojen kieli ja käsiala

Virkakieli (myös kirkon kieli) oli 1800-luvun loppupuolelle asti ruotsi. Hetkittäin oli seurakunnasta ja papista riippuen käytössä myös saksa. Termeissä käytettiin latinaakin.   Kirkonkirjoissa esiintyvät yleisimmät termit ja niiden lyhenteet oppii kyllä. Hyviä tarkoitukseen tehtyjä sanastoja on tarjolla (tässä yksi). 

Käsiala on alkuperäisissä kirkonkirjoissa useimmiten "uutta".  Vaikka se usein on kaukana kaunokirjoituksesta, tekstiä kykenee   kirjaimiston puolesta useimmiten tulkitsemaan, kunhan kieli ei tuota tuskaa.    Vanhimmissa asiakirjoissa, esim.1600-luvun savuluetteloissa ja oikeuden pöytäkirjoissa on käytetty vanhaa saksalaista kirjoitustyyliä, joka vaatii enemmän harjaantumista. Siihenkin on olemassa oppaita - jopa kursseja. Erilaisissa asukasluetteloissa esiintyy lähes pelkästäään nimiä.  Kun etu- ja sukunimivalikoima ei ollut mitenkään mittava, nimiä (ja kirjurin käsialaa) alkaa pikku hiljaa tunnistaa. Ja harjoitus tekee mestarin.

Aloittelijan ei kannata tätä hätkähtää! Aivan perustutkimuksessa ei juurikaan vanhoihin käsialoihin törmää - huonoihin kyllä. Varsin pitkälle pääsee ilman suurempia vaikeuksia - ja silloin oletkin jo harjaantunut näissäkin asioissa. Yksittäisiä kompastuskiviä voi ottaa mukaansa sukututkimuspiiriin yhdessä tulkittavaksi.